Tunteiden vuoristoradassa pitäisi olla yläikäraja

Tai henkinen pituusraja. Jotain rajaa kuitenkin.

Vasta valitin, kuinka tunteet nousevat ja laskevat, päivä päivältä rajummin. No, tänään on taas sellainen päivä, että tekisi mieli hypätä pois vuoristoradan kyydistä ja mennä oksentamaan popcorntötteröön.

Ei vaan yhtään nappaa. Oma teksti tuntuu tällä hetkellä huonommalta kuin koskaan, mikä on oikeasti merkittävä pudotus parin päivän takaisista fiiliksistä, jolloin menin lähettämään sen jälleen kahdelle uudelle kustantajalle.

Oletan, etten ole yksin. Muutkin kokevat tämän saman ääripäiden vuorottelun, eikö vain? Että yhtenä hetkenä sitä on niin varma, että tässä tekstissä on ainesta, että on sanonut jotain aitoa ja oikeaa ja että muidenkin pitää saada lukea tämä! Ja sitten tulee se totaalinen pudotus, kun kaikki alkaa maistua paskalta eikä voi ymmärtää, miten saattoi ikinä kuvitellakaan, että yksikään kustantaja voisi kiinnostua tekstistä, joka on niin ilmiselvästi silkkaa paskaa, maistakaa vaikka.

Kenen pää tätä kestää? Pudotaan kuoppaan, kiivetään ylös ja hypätään heti takaisin, kerta kerralta vain enemmän mustelmilla ja kolhuilla.

Ja samaan aikaan, kun tuskailen yhden kässärin kohtalon kanssa, mieli näpertää jo kasaan seuraavaa. Valitettavasti vain siitä tulisi jatkoa tälle ensiksi mainitulle, mikä siis on kerrassaan vihoviimeistä, kun eihän saisi suunnitella jatkoa jollekin, jota ei oikeastaan ole vielä edes olemassa! Hullun hommaa.

Ehkä postaan nyt sen aiemmin kirjoittamani vuodatuksen kirjoituskilpailuista. Silloin hylsy tuli ja muutti ajatusten suunnan, mutta nyt voisi ehkä olla taas ärsyyntynyt kilpailuista ja etenkin niihin ammatikseen osallistuvista ihmisistä. To be continued...