Hylkäyskirje nro 2: Kun kustannustoimittaja ei innostu

Piti kirjoittaa jostain ihan muusta, aloitinkin jo, etsin linkit ja lähteet, mutta sitten tuli muutos.

Valkoinen kirjekuori eteisen lattialla.

Ensimmäisen hylkäyksen jälkeen en onnistunut itkemään, enkä oikein ymmärtänyt, miksi. No, nyt kyyneleet sitten tulivat. Ehkä kaksi hylkäystä neljästä riitti, 50 prosentin epäonnistuminen oli kyynelkanaville tarpeeksi.

Hylkäyskirje oli standardimallia, tyly ja mitäänsanomaton. Samanlaisen olin saanut jo kerran aiemminkin, vuosia sitten. Kirjeen välissä oli kuitenkin myös käsinkirjoitettu viesti samalta päälliköltä kuin painettu kirjekin. Jaan sen nyt tänne sanasta sanaan, muistoksi itselle, ehkä opiksi toisille:

"Kiitos lukukokemuksesta. Vaikka en käsikirjoituksesta kustannusohjelmaamme ajatellen riittävästi innostunut, haluan kiittää luottamuksesta, kerronnan vaivattomuudesta ja kuvailun taidoistasi kirjoittajana. Aineksia kokonaisuudessa on liikaa, mutta ansioitakin on paljon. Hyvää kevättä!"

Jes, siinä se on. Ihan nätisti sanottu, ja onhan se kiva, kun on vaivautunut noinkin monta sanaa raapustamaan, mutta lopputuleman kannalta viesti on yhdentekevä, koska hylkäys tuli kuitenkin.

Itkeskely ei ole vieläkään loppunut. On jotenkin ristiriitainen olo: Toisaalta tekisi mieli lyödä kirjoituskone tiskiin ja julistaa tämä leikki päättyneeksi, joko etsiä uusi harrastus tai kävellä alas sillalta (vähän itkun voimakkuudesta riippuen). Toisaalta taas huomaan takertuvani noihin neljään sanaan, jotka viestissä voi tulkita varsinaiseksi "palautteeksi" (löyhästi määriteltynä), eli että aineksia kokonaisuudessa on liikaa.

Koska jos on liikaa, niin sitten karsitaan, sehän on helppoa, siihen jopa minä pystyn! Antakaa saha ja puunoksa, niin minähän sahaan enkä anna oksalla istumisenkaan häiritä! Kun vain joku kertoisi, mitä siitä kolmen sadan liuskan massasta pitäisi karsia.

Näiden kahden navan välillä olen nyt keikahdellut, luopumisen ja sisuuntumisen. Juuri tällä hetkellä jälkimmäinen on voitolla ja ajattelen, että perkele, sitten minä vain aloitan uuden editointikierroksen, etsin jutun punaisen langan ja leikkaan pois kaiken, mitä ei voi tulkita sen säikeiksi. Tapan kaikki darlingit ja kusen niiden ruumiiden päälle!

Näin siis juuri nyt.

Mutta ihan kohta tulee taas se tunne, että tässä se sitten oli, tähän se kirjoittaminen päättyi. Että nyt sitä on kokeiltu ja ihan kivasti meni, ei vaan tarpeeksi hyvin. Olen sijoittunut kirjoituskilpailuissa kunniamaininnoille ja alemmille palkintosijoille, ja tämä tuntuu täsmälleen samalta: tekstisi oli hyvä, mutta se ei riittänyt. Ole hyvä, tässä sinulle pääntaputus ja pala paperia kiitokseksi hyvästä yrityksestä. Ehkä ensi kerralla sitten, tai mistä sitä tietää, kannattaa ehkä miettiä vielä, että jos löytyisi elämään joku muu kiva juttu, jossa olisit vaikka parempi.

Mutta mikä? Tätä huomaan kysyväni itseltäni koko ajan: mitä minä sitten teen? Jos en saa kirjoittaa (koska kyllä, tarvitsen siihen luvan), mitä minulle jää? Tässä olisi vielä jäljellä epämääräinen joukko vuosia, jotka olisin voinut käyttää kirjoittaen. Mutta jos en koskaan tule yltämään korkeammalle kuin "ihan kivaan", mitä minä sitten teen?

Vastauksia odotellessa.

Kommentit

  1. Kuivaa kyyneleesi ja ota kustannustoimittajan sanat rakentavana kritiikkinä, niissä voi piillä koko jutun juju. Lue tekstisi toisen ihmisen silmin, lue vaikka ääneen. Ehkä löydät sieltä ne liiat rönsyt, tai sen jonkun muun, miksi se ei nyt toimi, suunnan, johon sinun pitää tekstiäsi viedä. Onnea matkaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, olet varmasti täysin oikeassa. Jossain vaiheessa vain tulee sellainen sokea piste vastaan, ettei oikeasti pysty yksin tekemään tekstilleen enää mitään. Siinä kohtaa osaavan kustannustoimittajan pitäisi syöksyä sisään viitta hulmuten. Ensin vain pitäisi saada edes yksi kustannustoimittaja innostumaan.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit