Antakaa minulle lupa kirjoittaa!

Todella outo olo. Koko ajan tekisi mieli itkeä, mutta kyyneliä ei vain tule. Rintaa puristaa, vatsaan sattuu ja kurkusta kuristaa ja vielä pari muuta kliseistä fyysistä tunnusmerkkiä, mutta itkuksi se ei vaan tahdo muuttua.

Minä haluan niin kovasti kirjoittaa. Haluanhaluanhaluan! En luoda sanataidetta tai tavoittaa hetkiä, tunnelmia, en mitään suurta ja kaunista. Haluan vain kertoa tarinoita. Jännittäviä, hauskoja, hupsuja, seksikkäitä - sellaisia, joita itsekin lukisin. Vaan kun en saa.

Odotan siis yhä vastausta kustantajilta. Olin niin varma, että edes yksi noista Neljästä Suuresta vastaisi vielä ennen pääsiäistä, tyhjentäisi jonojaan, siivoaisi pöytäänsä. Mutta ei mitään.

Kaikki seisoo ja odottaa. Mitään uutta en ole osannut aloittaa, en ennen kuin tiedän. Tekisi mieli kirjoittaa jatkoa kustantamokierrokselle lähettämälleni romaanille, mutta eihän sitä kehtaa. Entä sitten, kun hylsyt tulevat? Mitä minä sitten teen sillä jatko-osan raakileella, syötän koirille?

Ei, en osaa tehdä mitään ilman lupaa.

Kirjailija Miina Supinen kirjoitti taannoin Imagessa kirjailijatuttavastaan, joka oli ihmetellyt kirjoittajakursseja: "- - siellä vain kehuttiin kaikkia. Koko ajan pyydettiin ja annettiin lupaa kirjoittamiseen. En tajua sitä. Minulla on jo lupa."

No, minullapa ei ole. Lupa kirjoittaa, juuri sitä olen hakenut kustantajilta: että sanokaa te, että tämä on kyllin hyvää, antakaa tälle laatuleima, antakaa minulle oikeus jatkaa kirjoittamista. Päättäkää te elämästäni minun puolestani.

Mutta ehkä tässä tullaan taas siihen rajaan taiteen ja viihteen välillä. Minun tekstini ei ole kunnianhimoista eikä tavoittele arvostusta, sen on tarkoitus vain tuottaa iloa lukijalleen.  Vain, ihan niin kuin se olisi vähemmän. Ehkä niin. Mutta tuntuu, että vain suuri taiteilija voi olla noin varma itsestään kuin tuo Supisen tuttava, ei tällainen mitätön viihderaapustelija.

Kirjoitin aiemmin, etten usko kirjoittajakoulutukseen, mutta se ei ole täysin totta. Uskon vertaispalautteeseen - sekä sen vastaanottamiseen että antamiseen - ja siksi olen istunut jo kolmella eri luovan kirjoittamisen kurssilla lukemassa muiden tekstejä ja luetuttamassa omiani. Pyytämässä kehuja, hakemassa sitä lupaa.

Vertaispalaute on hyödyllistä ja kivaa, mutta ei se kustannustoimittajaa korvaa. Siksi juuri haluan kustantamon siiven alle, siksi jaksan yrittää perinteisessä julkaisukanavassa enkä ole uskaltautunut omakustantamisen ja sähköisen julkaisemisen suolle. Koska omakustanteen tekeminen, jos mikä, vaatisi vankkumatonta itseluottamusta: siinä ei odotella toisten kehuja tai lupia, vaan tehdään vaan just niin kuin itse halutaan, koska itse on hyvä ja itse kyllä tietää.

Juu, ei. Minä jatkan tätä ulkoisen vahvistuksen hakemistani, kiitos vaan.

Ehkä pitää miettiä se koulutuskysymys uusiksi. En vain jaksa uskoa, että kirjoittamisen teorian ja eri kirjallisuuden lajien tuntemus auttaisi minua eteenpäin. Vai auttaisiko se? Antaisiko luovan kirjoittamisen opintojen todistus minulle viimein luvan kirjoittaa? Että tässä on, oikein mustaa valkoisella, että tämä tyttö osaa ja saa kirjoittaa, näkemiin ja hyvää elämää vaan!

Riittäisikö se? Riittäisikö mikään muu kuin oman käsikirjoituksen saaminen julkaistua? 

Jotenkin pelkään, että ei.

Ja vielä enemmän pelkään, ettei edes se.