Sitä luulee olevansa pohjalla

Kuinka naiivi sitä voikaan olla? Minä ihan aidosti kuvittelin, että se editointi, jota tein koko syksyn, oli raskasta - mutta sehän oli pelkkää näpertelyä verrattuna siihen, mitä oikea editointi on!

Silloin aiemmin pläräilin vähän tekstiä ja ujuttelin pikkujuttuja sinne tänne, siirsin jotain, mietin vähän uusiksi, poistin ja lisäsin takaisin. Vähän työlästä, kun piti ajatella niin monia juttuja uusiksi (tai ensimmäistä kertaa), ja aika ärsyttävää, kun yhden palan siirtäminen/muuttaminen johti dominoefektinä vähintään kymmenen muun siirtämiseen/muuttamiseen.

Toista se on nyt. Koska nyt käyn tekstiä läpi sana kerrallaan ja kyseenalaistan jokaisen valinnan, jonka olen koskaan tehnyt. Oi, riemua.

Kustannustoimittajan merkinnät toistavat samaa kaavaa:

"sano tämä jotenkin toisin"

"tämä on jo sanottu muualla paremmin"

"tähän jotain yllättävämpää"

Ja pahimpana kaikista:

"tämä ei toimi vitsinä"

Etenkin tuo viimeinen ottaa koville, koska kyseessä on siis romaani, jota voisi kai kuvata humoristiseksi - tai voisi ainakin, jos vitsit toimisivat!

On aivan järjettömän vaikeaa olla tietoisen hauska. Että tämä ei nyt naurata, sano se hauskemmin. Ei kun vielä hauskemmin. Keksit vain jotain höpsömpää tähän. Mutta ei liian höpsöä, ei tämä sellainen kirja ole.

Ei, ei naurata yhtään.

Mutta pakko se on puskea eteenpäin ja uskoa, että tekstistä tulee jokaisella kierroksella parempi. Sille ei oikein voi mitään, että koko ajan on persiissä pelko, että siitä tuleekin huonompi: että teen väärän valinnan, väännän liian väkinäisen vitsin, pilaan koko jutun.

Onneksi niihin hetkiin on se kustannustoimittaja, joka uskaltaa sanoa, että

"poista"