Kustannussopimus on kaunis sana
Kyllä, se tapahtui. Ihme ja kumma ja vähintään kuusi muuta.
Minulle tarjottiin kustannussopimusta!!! Tai ei vain tarjottu, vaan lähes painostettiin allekirjoittamaan. Panttivankina kustantaja pitää uusia muokkausehdotuksia, joita en saa nähdä, ennen kuin allekirjoitan sopimuksen. Kierot paskiaiset.
Ja jotta elämä olisi aivan hullua, en allekirjoittanut.
Syynä ei missään nimessä ole kyseinen kustantamo - päinvastoin sain heistä kerrassaan moitteettoman kuvan. Tämä on vanha ja vakaa ja iso talo, ja kaiken lisäksi kustannustoimittajani olisi maailman ihanin ja ennen kaikkea hyvin, hyvin innostunut tekemään kirjaa kanssani. Näiden ihmisten kanssa tästä tulisi hyvä kirja, tunnen sen.
Mutta kun tämä ei ollut se ensimmäinen kustantamo, ei se, jonka kustannuspäällikön huoneessa kävin istumassa silloin elokuussa. Se talo miettii vielä, ja siksi minunkin on vaikea lupautua toisaalle, kun he kuitenkin olivat ensimmäisiä. En tietenkään ole heille mitään velkaa enkä tilivelvollinen päätöksistäni, mutta silti koen itseni törkeäksi ja kiittämättömäksi, jos en odota heidän päätöstään (vaikka sitten kuitenkin valitsisin tämän kustantaja nro 2:n).
Oikeasti. Miten järjettömäksi voi elämä mennä? Olen tuskaillut kirjoittamisen ja julkaisukynnyksen kanssa niin pitkään, ollut niin varma, ettei läpimeno voi ikinä olla mahdollista, ettei tästä mitään tule, että pitäisi vain löytää joku mukavampi ja vähemmän suorituskeskeinen harrastus - ja sitten kaikki muuttuu kerralla.
Tai eihän mikään ole oikeastaan muuttunut. Minä olen ihan samanlainen, käyn töissä ja vessassa ja kirjoitan ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Järin suurta rahallista korvaustakaan tästä harrasteesta ei ole julkaisun myötä luvassa (ehkä pitää kirjoittaa oma postauksensa kirjailijan ansainnasta tai sen puutteesta), eli tulen jatkamaan kirjoittamista työn ohella, aamuista, illoista ja viikonlopuista varastetulla ajalla.
Ainoa ero on kai, että nyt on edes mahdollisuus - tekijänpalkkion ennakosta päätellen kylläkin melko pieni, vain muutaman sadan kappaleen kokoinen - että joku oikeasti lukee minun tarinani.
Ja siitähän tässä on koko ajan ollut kyse: saada tämä yksi tarina luetuksi. Minä en kirjoita taideproosaa, en mitään syvällistä enkä korkealentoista. Minun romaanini on hauska ja jännittävä ja seksikäs ja puhtaasti viihtymistä varten. Ja nyt on mahdollisuus (huom. vasta mahdollisuus), että joku lukee sen ja viihtyy.
Se olisi unelmien täyttymys. Luulin, että se olisi kustantajan soitto tai sopimuksen allekirjoittaminen, mutta kyllä se on tuon ensimmäisen, potentiaalisen ja vielä lievän imaginäärisen lukijan saaminen.
En siis ole vielä poksauttanut kuohuviiniä, vaikka pullo odottaa jo jääkaapissa. En jotenkin osannut juhlistaa tätä hetkeä, koska hetkeä ei varsinaisesti ole vielä tullut, allekirjoitukset puuttuvat yhä. Mutta ehkä sitten kun nimet ovat paperissa. Tai ehkä sitten kun kirjalla on kansikuva. Tai ehkä sitten kun se tulee painosta.
Ehkä sitten kun sillä on lukija.
Minulle tarjottiin kustannussopimusta!!! Tai ei vain tarjottu, vaan lähes painostettiin allekirjoittamaan. Panttivankina kustantaja pitää uusia muokkausehdotuksia, joita en saa nähdä, ennen kuin allekirjoitan sopimuksen. Kierot paskiaiset.
Ja jotta elämä olisi aivan hullua, en allekirjoittanut.
Syynä ei missään nimessä ole kyseinen kustantamo - päinvastoin sain heistä kerrassaan moitteettoman kuvan. Tämä on vanha ja vakaa ja iso talo, ja kaiken lisäksi kustannustoimittajani olisi maailman ihanin ja ennen kaikkea hyvin, hyvin innostunut tekemään kirjaa kanssani. Näiden ihmisten kanssa tästä tulisi hyvä kirja, tunnen sen.
Mutta kun tämä ei ollut se ensimmäinen kustantamo, ei se, jonka kustannuspäällikön huoneessa kävin istumassa silloin elokuussa. Se talo miettii vielä, ja siksi minunkin on vaikea lupautua toisaalle, kun he kuitenkin olivat ensimmäisiä. En tietenkään ole heille mitään velkaa enkä tilivelvollinen päätöksistäni, mutta silti koen itseni törkeäksi ja kiittämättömäksi, jos en odota heidän päätöstään (vaikka sitten kuitenkin valitsisin tämän kustantaja nro 2:n).
Oikeasti. Miten järjettömäksi voi elämä mennä? Olen tuskaillut kirjoittamisen ja julkaisukynnyksen kanssa niin pitkään, ollut niin varma, ettei läpimeno voi ikinä olla mahdollista, ettei tästä mitään tule, että pitäisi vain löytää joku mukavampi ja vähemmän suorituskeskeinen harrastus - ja sitten kaikki muuttuu kerralla.
Tai eihän mikään ole oikeastaan muuttunut. Minä olen ihan samanlainen, käyn töissä ja vessassa ja kirjoitan ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Järin suurta rahallista korvaustakaan tästä harrasteesta ei ole julkaisun myötä luvassa (ehkä pitää kirjoittaa oma postauksensa kirjailijan ansainnasta tai sen puutteesta), eli tulen jatkamaan kirjoittamista työn ohella, aamuista, illoista ja viikonlopuista varastetulla ajalla.
Ainoa ero on kai, että nyt on edes mahdollisuus - tekijänpalkkion ennakosta päätellen kylläkin melko pieni, vain muutaman sadan kappaleen kokoinen - että joku oikeasti lukee minun tarinani.
Ja siitähän tässä on koko ajan ollut kyse: saada tämä yksi tarina luetuksi. Minä en kirjoita taideproosaa, en mitään syvällistä enkä korkealentoista. Minun romaanini on hauska ja jännittävä ja seksikäs ja puhtaasti viihtymistä varten. Ja nyt on mahdollisuus (huom. vasta mahdollisuus), että joku lukee sen ja viihtyy.
Se olisi unelmien täyttymys. Luulin, että se olisi kustantajan soitto tai sopimuksen allekirjoittaminen, mutta kyllä se on tuon ensimmäisen, potentiaalisen ja vielä lievän imaginäärisen lukijan saaminen.
En siis ole vielä poksauttanut kuohuviiniä, vaikka pullo odottaa jo jääkaapissa. En jotenkin osannut juhlistaa tätä hetkeä, koska hetkeä ei varsinaisesti ole vielä tullut, allekirjoitukset puuttuvat yhä. Mutta ehkä sitten kun nimet ovat paperissa. Tai ehkä sitten kun kirjalla on kansikuva. Tai ehkä sitten kun se tulee painosta.
Ehkä sitten kun sillä on lukija.
Kommentit
Lähetä kommentti