Editoinnilla on loppunsa!

Kuka olisi uskonut: editointi ei sittenkään ole loputonta! Olen tarponut tässä suossa kohta kaksi kuukautta, lukenut käsikirjoituksen jokaisen sanan ja muuttanut joka toisen, ja välillä on tuntunut, ettei mikään muutoksista ole ollut parempaan suuntaan. Mutta nyt alkaa viimeinkin olla valmista, tai ainakin melkein (aina tulee mieleen vielä jotain), ja se on upeaa!

Ja tosi pelottavaa. Koska editoinnin päättyminen tarkoittaa, että minun on uskallettava tarjota käsistä uudestaan niille kahdelle kustantajalle, jotka ilmaisivat jonkinlaisen kiinnostuksensa siihen. Entä jos en muuttanut tarpeeksi? Entä jos ymmärsinkin muokkausehdotukset väärin? Entä jos lähdin viemään tekstiä aivan toiseen suuntaan kuin mitä he tarkoittivat?

Entä jos olen pilannut koko jutun?

Koska edelleen minulla on vahva tunne, että tämä on minun mahdollisuuteni, se yksi ja ainoa. Jos tämän sössin, niin uutta ei tule, koska en jaksa enää aloittaa kaikkea alusta: kirjoittaa ja korjata ja taas kirjoittaa, kunnes luulen tekstiä valmiiksi ja lähetän sen kustantamoihin ja odotan ja odotan ja... Ja sitten ei mitään.

Ei, siihen minusta ei enää ole. Jos tämä ei tärppää, niin sitten aloitan pitsinnypläyksen. Tai postimerkkien keräämisen. Tai jonkin muun kuolevan alan, jolla korvata kirjoittaminen. Tähän ruljanssiin minusta ei joka tapauksessa enää ole.

Voi, kunpa tämä versio menisi läpi! Toivon sitä niin kovasti, että napa painuu selkärankaan ja suolet menevät solmuun. Toivon, toivon, toivon!

Kommentit

Suositut tekstit