Kustantamokierroksella, -kierroksella, -kierroksella...

Näin siis tapahtui, valitettavasti kronologisessa järjestyksessä:

- sain romaanikäsikirjoituksen valmiiksi, tai ainakin tylsistyin sen editoimiseen niin, että päätin sen olevan valmis

- ajattelin lähettää käsikirjoituksen arvostelupalveluun, jotta saisin kommentteja kokonaisuudesta, ei vain osista, kuten tähän asti

- lähetin käsikirjoitukseni kustantajalle

- ei, en odottanut arvostelupalvelun vastausta, vaan lähetin tekstini ENSIN kustantajalle

- lähetin käsikirjoitukseni toiselle kustantajalle

- huomasin tekstin sattumanvaraisella sivulla puutteita, korjasin ne ja lähetin kolmannelle kustantajalle

- olin hyvin vihainen itselleni, mutta totesin pahimman vahingon jo tapahtuneen ja lähetin tekstin vielä neljännelle kustantajalle

- VIIMEISEKSI ja siis aivan tyystin turhaan lähetin tekstin arvostelupalveluun

- totesin olevani jonkinasteinen hullu, mutta koska toteamisenkin teki samainen hullu, toteamus jäi omaan arvoonsa

Huokaus.

En siis oikeasti vieläkään ymmärrä, mitä mielessäni liikkui. Logiikan piti olla aukoton, ensin A niin kuin arvostelupalvelu, sitten B niin kuin, no, b-luokan kustantaja. Mutta ei, kun minun piti mennä sotkemaan kaava. Helvettiäkö tässä enää tekee mitään millään arvosteluilla, kun kaula on jo silmukassa? Ja vielä löyhässä sellaisessa: niskan murtuminen saattaa olla jopa kuukausien päässä. Ai, että se arvostelupalvelun nätisti muotoiltu palaute tuntuukin sitten hyvältä, kun sitä lueskelee neljän hylsyn lomassa.

Ja - tämä paranee vielä - tietysti lähetin käsikirjoitukseni juuri niille neljälle suurimmalle kustantajalle. Niille, joiden listoille viihteellinen tekeleeni olisi parhaiten sopinut, koska pienet talot kustantavat vain laatua ja taideproosaa (eivät välttämättä sama asia).

Jep. Kivasti lämmittävät takapuolta, kaikki nuo polttamani sillat.

Olin jotenkin niin "varma", ettei yksikään Neljästä Suuresta olisi kuitenkaan tekstistäni kiinnostunut, että lähetin sen heille ihan vain, jotta homma tulisi hoidettua, koska niin kuului tehdä: kirjoitat kirjan, tarjoat sitä kustannettavaksi, tulet hylätyksi. Ja sitten voi sanoa asiaa tiedusteleville, että ei minua kukaan huolinut, nyyhkyn nyyh, kun olen niin paskan paska ja nyyh.

Kysymys: jos olin kerran niin "varma", miksi edes lähetin koko kässärin? Miksi vaivata jonkun puoli-ilmaisen kustannustoimittajaharjoittelijan arvokasta sometusaikaa ja pakottaa hänet lukemaan sähköpostiviesti, kirjaamaan saapunut tiedosto, siirtämään se jonoon ja ajastamaan vastausviesti, jossa kiitetään ja pahoitellaan ja kerrotaan liian ahtaasta kustannusohjelmasta, jonne ei vaan sovi mitään lisää, ei vaikka kuinka leikkaisi ja tiivistäisi.

Vastaus: koska ikinä ei ole niin "varma". 

Tunne on hämmästyttävän samanlainen kuin lasta yrittäessä. Tämä ei ehkä aukea kenellekään, joka ei ole koskaan kohdannut vaikeuksia raskauden alkuun panemisessa tai joka ei ole koskaan edes halunnut panna, alulle (anteeksi). Analogia ei toimi vielä alussa, silloin kun kaikki on kivaa ja seksiä on paljon ja ketään ei haittaa, jos ei heti tärppää, onhan tässä aikaa. Lapsen yrittämisen alku on kenties verrannollinen kirjoittamisvimmaan, luomisen kauteen, kun tekstiä vain tulee ja tulee ja - jos on tosi onnekas - tulee.

Mutta sitten kun mitään ei tulekaan, kun siirrytään vauvakuumeesta lapsettomuustutkimuksiin, -hoitoihin... Silloin haaveista tulee toiveita ja toiveista tulee todennäköisyyksiä. Aletaan laskea prosentteja, optimoida mahdollisuuksia, etsiä ikkunoita, vetää naruista. Magia ei ole kaukana, veriuhriinkin oltaisiin valmiita, jos vain Kauppahallista saisi ostettua elävän kukon.

On selvää, että mahdollisuudet onnistua ovat siinä vaiheessa jo niin lähellä nollaa, että ykköstä ei enää edes näy. Ja silti sitä jaksaa yrittää, jaksaa toivoa. Että ehkä tällä kertaa, ehkä nyt juuri minua onnistaa, ehkä ihmeitä sittenkin tapahtuu.

Koskaan ei voi olla "varma", koska aina on toivoa. Siksi lähetin käsikirjoitukseni kustantamoihin ja siksi iso osa minusta nyt istuu ja odottaa, että ajastin laukeaa ja heittää vakiohylsyn sähköpostiini.

Mutta pieni, ihan pieni osa minusta jaksaa toivoa, että puhelin soisi.