Miten voi kustannuspäällikkö pelottaa näin paljon?
Siis niinku oikeesti. Sehän on vain yksi mies, jolla sattuu olemaan tyylikäs puku (aina) ja joka sattuu päättämään, tuleeko minun vuosien työstäni ja ilostani ja ahdistuksestani viimeinkin oikea kirja. Miten sitä muka voi pelätä näin paljon? Oikeesti.
Huokaus. Huomenna siis on Se Päivä. Huomenna tapaan ensimmäistä kertaa kustannuspäällikön, jonka mielestä käsikirjoitukseni sisälsi "paljon kiinnostavia aineiksia", mutta toisaalta myös sellaista, mikä "kaipaisi edelleen työstämistä". Nyt on takana jo kaksi huonosti nukuttua yötä. Jos valvon vielä seuraavankin, millainen zombi olen horjuessani sisään hänen toimistoonsa huomenna?
Hassua kyllä, en pelkää niinkään sitä työstämistä - vaikka keskimäärin joka toinen ajatus päässäni onkin spekulointia aiheesta "mikä kaikki tekstissäni on pielessä ja onko minusta sitä enää pelastamaan?" - vaan eniten minua pelottaa arviointi. Siis minun arviointini ihmisenä, kirjoittajana.
Jos jätän tukan aamulla pesemättä, näyttäytyykö se kustantamon silmissä siivottomuuteena vai boheemisuutena? Jos laitan itse puvun päälleni, olenko liian jäykkis genrekirjailijaksi? Jos valitsen jalkaan tennarit, pidetäänkö minua vain keski-ikäisenä, joka yrittää epätoivoisesti sahata pois ylimääräisiä vuosia? Kannattaako ottaa rohkaisuryyppy ennen tapaamista eli tekeekö vanhan viinan haju minusta enemmän vai vähemmän varteenotettavan kirjailijan?
Nämä ovat kysymyksiä, joihin mietin vastausta yön yksinäisinä tunteina.
Olo on edelleen kuin työhaastatteluun mennessä, mutta tällaista työtä en ole koskaan ennen hakenut. Tässä pitäisi osata edustaa, tehdä vaikutus, erottua. Minun työhistoriani on pelkkiä asiantuntijatehtäviä, ei minulta ole koskaan arvioitu ulkokuorta tai vaadittu supliikkitaitoja. Mutta kustantamolle ei riitä pelkkä asiantuntemus tai kirjoitustaito (tai edes potentiaalia sellaisen saavuttamiseen); kustantamo tarvitsee kokonaisen paketin, tuotteen, jota se voi myydä.
Toivon, että tekstiäni voi myydä. Pelkään, että minua ei voi.
Toinen huokaus. Ja vaikka herra pukumies olisikin valmis katsomaan epä-kirjailijamaisuuteni ohi, paras mitä voin tältä tapaamiselta toivoa, on löyhä hirsi: jos minua ei karsita jatkosta jo pelkän kädenpuristuksen perusteella (ja niiden hiusten! ja vaatteiden! ja viinanhajun tai sen puutteen!), minulle todennäköisesti annetaan muokkausehdotuksia ja aikaa niiden tekemiseen, mutta mitään muuta ei luvata. Vain että he tutustuvat sitten mielellään käsikirjoituksen seuraavaan versioon, kunhan sellaisen saan heille toimitettua.
Tämä on työhaastattelu, jossa yritetään saada paikka löyhään hirteen.
Siis aikuisten oikeesti.
Huokaus. Huomenna siis on Se Päivä. Huomenna tapaan ensimmäistä kertaa kustannuspäällikön, jonka mielestä käsikirjoitukseni sisälsi "paljon kiinnostavia aineiksia", mutta toisaalta myös sellaista, mikä "kaipaisi edelleen työstämistä". Nyt on takana jo kaksi huonosti nukuttua yötä. Jos valvon vielä seuraavankin, millainen zombi olen horjuessani sisään hänen toimistoonsa huomenna?
Hassua kyllä, en pelkää niinkään sitä työstämistä - vaikka keskimäärin joka toinen ajatus päässäni onkin spekulointia aiheesta "mikä kaikki tekstissäni on pielessä ja onko minusta sitä enää pelastamaan?" - vaan eniten minua pelottaa arviointi. Siis minun arviointini ihmisenä, kirjoittajana.
Jos jätän tukan aamulla pesemättä, näyttäytyykö se kustantamon silmissä siivottomuuteena vai boheemisuutena? Jos laitan itse puvun päälleni, olenko liian jäykkis genrekirjailijaksi? Jos valitsen jalkaan tennarit, pidetäänkö minua vain keski-ikäisenä, joka yrittää epätoivoisesti sahata pois ylimääräisiä vuosia? Kannattaako ottaa rohkaisuryyppy ennen tapaamista eli tekeekö vanhan viinan haju minusta enemmän vai vähemmän varteenotettavan kirjailijan?
Nämä ovat kysymyksiä, joihin mietin vastausta yön yksinäisinä tunteina.
Olo on edelleen kuin työhaastatteluun mennessä, mutta tällaista työtä en ole koskaan ennen hakenut. Tässä pitäisi osata edustaa, tehdä vaikutus, erottua. Minun työhistoriani on pelkkiä asiantuntijatehtäviä, ei minulta ole koskaan arvioitu ulkokuorta tai vaadittu supliikkitaitoja. Mutta kustantamolle ei riitä pelkkä asiantuntemus tai kirjoitustaito (tai edes potentiaalia sellaisen saavuttamiseen); kustantamo tarvitsee kokonaisen paketin, tuotteen, jota se voi myydä.
Toivon, että tekstiäni voi myydä. Pelkään, että minua ei voi.
Toinen huokaus. Ja vaikka herra pukumies olisikin valmis katsomaan epä-kirjailijamaisuuteni ohi, paras mitä voin tältä tapaamiselta toivoa, on löyhä hirsi: jos minua ei karsita jatkosta jo pelkän kädenpuristuksen perusteella (ja niiden hiusten! ja vaatteiden! ja viinanhajun tai sen puutteen!), minulle todennäköisesti annetaan muokkausehdotuksia ja aikaa niiden tekemiseen, mutta mitään muuta ei luvata. Vain että he tutustuvat sitten mielellään käsikirjoituksen seuraavaan versioon, kunhan sellaisen saan heille toimitettua.
Tämä on työhaastattelu, jossa yritetään saada paikka löyhään hirteen.
Siis aikuisten oikeesti.
Kommentit
Lähetä kommentti